sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Nomen est omen

Tulevassa rouvuudessa minua stressaa ehkä kaikkein eniten sukunimen valinta. Otanko perinteikkäästi mieheni sukunimen, pidänkö modernisti omani, valitsenko kompromissina yhdistelmäsukunimen vai keksisimmekö kokonaan uuden, yhteisen nimen?

Kuva täältä.

Olen melko perinteinen ihminen ja jotenkin olen aina kuvitelllut, että tottakai otan naimisiin mentäessä mieheni sukunimen. Pidän jotenkin ajatuksesta, että mies lahjoittaa minulle sukunsa nimen ja minä taas annan itseni mieheni sukuun. Romanttinen ajatushan se on, mutta.

Omasta nykyisestä nimenstäni on kuitenkin tullut suuri osa minua ja arkista elämääni. Nimeäni käytetään kymmeniä, ellei satoja kertoja päivässä, kirjoitettuna tai ääneen lausuttuna, niin itseni kuin muidenkin toimesta. Se on kirjoittamieni kirjeiden, sähköpostien ja virallisten lappusten allekirjoituksissa, minulle osoitetuissa korteissa ja kuorissa, joita saapuu niin kotiin kuin työpaikallekin, se on sähköpostiosoitteissani, signeeraamissani töissä ja lompakostani löytyvissä korteissa passista kirjastokorttiin. Ehkä siksi nimen muutos tuntuu jo itsessään suurelta ja pelottavalta asialta.

Erityisen vaikeaa valinnasta minulle tekee se, että juurikaan tunne ihmisiä siltä puolelta sukuani, jonka nimeä itse kannan. Koen tietyllä tapaa itseni juurettomaksi, sillä samaa sukunimeä kantavia sukulaisia, jotka voisin sanoa tuntevani, on nopeasti laskettuna vain kahdeksan ja ajattelinkin aina, että minun olisi helppoa ottaa tulevan puolisoni sukunimi. Mutta mieheni suvusta taas en tunne oikeastaan kuin mieheni, hänen vanhempansa ja veljensä, joten nyt en osaa mieltää itseäni myöskään osaksi heidän sukuaan, vaikka olenkin aika läheinen hänen perheensä kanssa.

Tietenkin myös esteettiset tekijät vaikuttavat valintaan. Minulla on pitkä etunimi, joten olisi hyvä jos sukunimeni olisi lyhyehkö, kuten nyt. Mieheni sukunimi on hieman pidempi, mutta ei vielä mahdoton ajatus. Sukunimiemme yhdistelmä taas olisi jo naurettavan pitkä. Tällä hetkellä minulla on myös sama etunimen ja sukunimen ensimmäinen kirjain, ja olen aina pitänyt siitä. Miehen sukunimi alkaa tietystikin eri kirjaimella. Nimien pitäisi myös sopia yhteen ja rehellisesti sanottuna minun etunimeni ja mieheni sukunimi ei ole kombinaationa siitä kauneimmasta päästä.

Mieheni väläytteli jo ajatusta kokonaan uudesta, yhteisestä sukunimestä, mutta itse en oikein lämpene ajatukselle. Ensinnäkin se tuntuisi ehkä jotenkin... erikoisuudentavoittelulta pelkän erikoisuuden vuoksi ja toiseksikin olen melko varma että onnistuisimme tuollaisella tempauksella loukkaamaan verisesti sekä minun, että puolisoni perheitä.

Onneksi minulla on vielä melkein vuosi aikaa haudutella tätä asiaa, mutta juuri nyt epäilyttää että mahtaako ajankulu tehdä minua hullua hurskaammaksi tässä asiassa. Haluaisin kuulla, mitä te lukijat asiasta ajattelette? Mitä te tekisitte minun sijassani tai millaisiin ratkaisuihin olette itse päätyneet omissa liitoissanne? :)




4 kommenttia:

  1. Mie oon kans jotenki kiintyny omaan sukunimeen. Että vähintään yhdistelmänimi pitäis olla! Tosin sulla on tosi kaunis sukunimi, koittakaa makustella miltä ne nimet alkaa kuulostaa niin ehkä se sieltä tulee :)

    VastaaPoista
  2. Jännä että lapsena en tykänny yhtään mun sukunimestä mut nyt vanhempana on ihan toista mieltä. :D Huhhuh, onneksi on vielä vuosi aikaa vatvoa tätä... :D

    VastaaPoista
  3. Entä jos mies ottaa sun sukunimesi? En nähnyt sitä vaihtoehdoissa, vaikkei se mitenkään kovin radikaalia ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ei ole koskaan ollut oikein edes tapetilla vaihtoehtona. Mies haluaa pitää oman nimensä, ainakin osittain ja tavallaan ymmärränkin sen. Hänen perheensä on pieni, mutta he ovat tosi läheisiä keskenään... :)

      Poista